6.12.2017

Kirjoitin jo reilu kuukausi sitten puheen heti saatuani kutsun Suomi 100 Itsenäisyyspäivän juhlaan. Sittemmin olen huomannut, että Linnan teokset ovat inspiroineet muitakin puhujia. Hyvä niin, perinteitä kunnioittaen.

Arvoisa juhlayleisö!

Alussa olivat Suo, Kuokka ja Jussi.

Nämä tutut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla kirjan aloitussanat merkitsevät minulle Suomen kansan historiaa tiivistettynä.

Tänä vuonna juhlimme satavuotiasta Suomea, mutta kansamme historia ulottuu paljon pidemmälle. Siellä alussa olivat suo, kuokka ja Jussi!

Mutta niin tärkeitä, kuin nuo kolme asiaa maamme historiassa ovatkin, yhtä tärkeä oli Alma, Jussin sitkeä, ahkera ja lempeä vaimo, joka huolehti lapsista ja karjasta, ruoasta ja vaatteista, kodista.

Siitä kodista lähti rintamalle Jussin ja Alman pojanpoika Vilho Koskela, Väinö Linnan nyt taas kovin ajankohtaisen Tuntematon sotilas -romaanin  yksi keskushahmoista.

Olen syntynyt Urjalassa, Täällä pohjantähden alla -romaanin  maisemissa. Väinö Linnahan syntyi myös Urjalassa ja Linnan kieli on siksikin minulle niin tärkeää, läheistä ja rakasta.

Isäni oli syntynut 1911, ja oli kaksi vuotta romaanihenkilö Vilho Koskelaa vanhempi. Talvisodasta haavoittuneena selvittyään isäni  avioitui äitini kanssa juuri ennen kutsua jatkosotaan. Heidän jäämistöstään löysin noin 1500 kirjettä ja korttia jatko- ja lapinsodan ajoilta. Luen nyt pieniä lainauksia Itsenäisyyspäivänä kirjoitetuista kirjeistä sotavuosilta.

76 vuotta sitten 6.12.1941, kohta 30 -vuotis, syntymäpäiviään viettävä isäni kirjoitti korsussa:

Rakas Helmi!

Rakkaat terveiseni täältä lämpimästä korsusta. Ulkona on kauheen kylmä, ainakin 30 astetta. Kylmäksi alkaa talvi jo näin aikaisin. 

Tuhannet kiitokseni näistä paketeista tuli se postipakettikin, kaikki yhtä aikaa. Tänään on sitten se itsenäisyyspäivä meilläkin, pitäisi olla täällä jonkinlaista juhlaa. Valmistettiin suuri korsu mihinkä mahtuu 100 miestä. Siihen tulee sotilaskoti, johka tulee 10 lottaa. Saa nyt nähdä miten tässä rupeaa käymään meidän vanhuksien, joko päästetään täältä pois? Onkohan siellä mitään juhlaa? Kukapa siellä juhlii kun on täällä koko kansa.

Vuonna 1942 Suomen 25 itsenäisyyspäivänä hän kirjoitti:

Helmilleni!

Terve taas täältä kaukaa Karjalan mailta. Kirjoitan nyt taas aivan yksinäisyydessä. Kämppä on ihan tyhjä ei ole kukaan häiritsemässä. On 6 joulukuuta itsenäisyyspäivä. Kolmannen kerran vietän tätä päivää täällä sotahommissa. Kun ajattelee sitä nyt näin jälkeenpäin niin tuntuu todella merkilliseltä että ihmisen elämässä, joka on hyvin lyhyt on tällaisia sotia ja kestää näin pitkälle. 

Jos nyt vastailen kysymyksiisi. Onhan ne uudet satiaiset hyvät, eikä ne liian leveet ole nehän kavennettiin, joten niillä on hyvä ajella. Parirekilaitioista en tiedä, kyllä ne oli mutta missä mahtavat olla. Näin niiden syrjät jossain, mutta sontaa voi ajaa niillä satiaisen pohjilla, heittää pari lautaa vaan pohjalle. 

Samana itsenäisyyspäivänä vuonna 1942 äitini kirjoitti kotona kirjeen  rintamalle:

Rakas mieheni

Olisipa nyt tänä itsenäisyyspäivänä tapahtunut ihme ja tullut rauha, mutta sitä taitaa olla turha toivoakaan. Oliko teillä mitään juhlallisuuksia tämän päivän kunniaksi? 

Minkähänlainen olisi meidän joulumme, kun olisit Sinäkin mukana viettämässä. Ei sitä auta edes päästää ajatuksiin tulee niin katkeralle mielelle. Juttelenkin taas arkisista huolista. …

Ja niin jatkui heidän päivittäisen kirjeenvaihtonsa perussisältö. Tilan töistä keskusteleminen.

Vuoden 1943 itsenäisyyspäivänä oli isäni vihdoin lomalla ja vuoden 1944 itsenäisyyspäivän aikoihin isäni oli viimein paluumatkalla  lapinsodasta.

5.11.1944 isäni kirjoitti Enontekiötä:

Ensilumi terveisin täältä käsivarren alkupäästä, josta nyt kirjoitan. On kai viimeinen kirje täältä korkeelta. Huomena ehkä aletaan tulla alaspäin. Taisi olla tämä päivä viimeinen sotapäiväni tässä armottoman pitkässä sodassa. Tänään lähti pois nuoret pojat ja me vanhat sekä keskiikäiset lähdemme kohti Urjalaa matkaan, joka kestää siinä kolme viikkoa.

Kuten arvaat on mieli korkea ja aamulla on ensimmäinen marssipäivä kohti kotia. 400 kilometriä on marssi. Saa siinä astua erään askeleen. Ne ovat kuitenkin keveitä, kun niiden jälkeen pääsee teidän, rakkaitteni luo.

Kiitollisuudella ajattelen edesmenneitä vanhempiani ja kaikkia sodan kokeneita ja läpi eläneitä.  Minun sukupolveni on saanut elää itsenäisessa Suomessa. Suomessa, josta on rauhan vuosina rakennettu hyvinvoiva, rikas ja monin tavoin menestyvä maa.