Puhe Sadonkorjuujuhlassa Leivonmäellä

Hyvät juhlavieraat

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

Aina kun ajattelen suomalaisen maanviljelyksen juuria, nuo Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen tutut alkusanat nousevat mieleeni.

Meille kaikillehan tuo teos lienee tuttu kirjana ja elokuvana. Minulle  Linna tuntuu kovin läheiseltä, koska olen syntynyt ja viettänyt ensimmäiset kolmekymmentä vuottani Urjalassa, noissa Linnan lapsuusmaisemissa, joista hän paljolti ammensi maanviljelykseen liittyviä kuvauksia.

Vaikka kylvökoneet ovat korvannet vakan ja viljelijän saapas yhä harvemmin koskettaa pellon pintaa, uskon aivan samanlaisten tunteiden kun Koskelan Jussilla oli, liikkuvan myös nykyisten kylväjien ajatuksissa.

Näin Linna kertoo:

”Kun lohkomerkit olivat paikoillaan, alkoivat jyvät lentää peltoon. Kauniisti ja tasaisesti levisi siemen, ja kylväjän suun jännityksestä hieman vääristynyt ilme kertoi, miten vakavasti hän työtään teki.

Sitten hän katseli kylvettyä maataan. Hän oli tehnyt voitavansa.

Nyt oli Jumalan vuoro yrittää.”

Siellä Urjalan Rekisuolla isäni raivaamia peltoja viljellessäni myös hallan pelko oli usein läsnä.

Kuten Linna asiaa hienosti kuvaa:

”Mutta kerran puhalsi pohjoistuuli, joka illalla tyyntyi täysin. Sinä yönä ei pariskunta nukkunut, aamuyöstä he näkivät maan vetäytyvän härmään sekä valkean huurun leijailevan suolla.

Jussi seisoi pihalla pellolle katsellen. Alma ei surrut ruista, joka parhaillaan kuoli. Jyvä oli maitoasteella, eikä heidän tarvinnut vähääkään miettiä asiaa. Alma itki sisäistä, päällenäkymätöntä itkua katsellessaan Jussin ilmeitä. Kun edes puhuisi jotakin. Mutta ei. Eikä Almakaan uskaltanut aloittaa keskustelua. Ja viimein tuli Jussilta katkerasti:

– Nyt on sitten elämä kuitti.”

Meistä varmaan jokainen on joskus tuntenut samoin kuin Jussi. Nyt on elämä kuitti. Nykyviljelijällä hallan lisäksi on monia tekijöitä, jotka uhkaavat toimeentuloa ja mahdollisuuksia jatkaa tilan toimintaa. Kun tuotantopanosten hinnat nousevat eikä tuotteista saa riittävää korvausta, tuntuu työ usein turhalta. Tuet paikkaavat osaltaan kukkaroon syntynyttä aukkoa, mutta uusiin investointeihin niitäkään ei usein riitä.

Tällä hetkellä neuvotellaan uutta seitsemän vuoden ohjelmakautta, jossa ratkaistaan tukipolitiikan eurooppalaiset suuntaviivat. Kansallisesti sitten vielä tehdään täydentaviä tukipäätöksiä. Poukkoileva politiikka vaikeuttaa viljelyn suunnittelua ja  ilmastonmuutos tuottaa epävarmuutta tulevaisuudesta. Tuoko kasvukauden piteneminen suuremmat sadot? Vai huonontaako tulosta pitkät helle- ja sadejaksot, taudit ja tuholaiset samalla lisäten epävarmuutta?

Uusimpien tutkimusten mukaan maataloudella voi olla merkittävä rooli myös ilmastonmuutoksen torjunnassa. Maaperän hiilivarastoja voidaan kasvattaa nurmiviljelyllä ja kasvipeitteisyydellä. Samalla lisätä maan kasvukykyä ja luonnon monimuotoisuutta.

Siksi meidän on hyvä muistaa Alman viisas vastaus Jussille:

– No, ei se ny koko elämää vieny ole.”

Koskelan perheen elämä torpparina on kuvattu kirjassa ensimmäisesta kuokan iskusta itseelliseksi tilalliseksi.

Yhä useampi viljelijä näinä päivinä kokee olevansa enemmän pankin torppari kuin itseellinen maajussi. Usko parempaan tulevaisuuteen on kuitenkin aina vienyt vaikka läpi harmaan kiven.

– No, ei se ny koko elämää vieny ole.”

Eikä vienytkään. Oli niitäkin vuosia, kun sato oli hyvä ja Jussi totesi Almalle:

– En ikinä ole nähny tommista jyvää.

Mutta kuitenkin Alman kysymyskseen:

– No olekkos ny tyytyväinen?

Jussi vastaa:

– Olishan sitä ny saanu rohkeemminkin tulla.

Taito olla tyytyväinen, mutta pyrkiä parempaan vei tuota torppaa eteenpäin, kuten se on vienyt Suomen yhdeksi maailman menestyneimmistä hyvinvointivaltioista.

Urjalassa, Pentinkulman maisemissa äitini kirjoitti syksyllä 1944 rintamalle kuvauksen sadonkorjuusta. Hän oli avioitunut välirauhan aikana isäni kanssa ja joutui ottamaan tilan hoidon harteilleen jatko- ja Lapinsodan ajaksi, vaikka kaikki asiat tilanhoidossa olivat uusia.

KIRJE

12.9.1944

”Niin, tänään sitten kaadettiin ensimmäinen päivä kauraa ja on ihan mahdottoman vahvaa. Kyllä siitä varmaan tulee säkki poikineen on niin hyvä pää. Saatiin nyt ainakin siemen poikki kun alkaa pakkaset tulemaan. On se mukavaa kun tulee viljaa että saadaan rahoja, kun  niitä menoja kuitenkin tulee. Saisipa sen vekselinkin maksettua pois. Loppuviikolla kai puidaan ohrat ja herneet, kun vaan ilmat pysyisivät hyvinä.  Kyselet hevosista. „Suru-varsa” on nyt  ensimmäisen yön erossa emästään. Jätettiin karsinaan, täytyy kai jättää sinne päiväksikin. Kyllä sen täytys vieraantua, on „Aira-tamma” niin laihassa kunnossa ja alkaa kynnöt.”

Niin Täällä Pohjantähden alla -kirjan kuin vanhempieni sota-ajan kirjeet luettuani päällimmäinen ajatus  oli: Kaikesta selvitään, kunhan vain säilyy rauha!

Aivan kuin Pentinkulman Koskelassa tai Rekisuon Nikkilässä  sadonkorjuun jälkeen koetaan myös nykyisin tiloilla syksyisin hiljaisia onnen hetkiä.

Niinpä me tänään olemme kokoontuneet yhdessä kiittämään ja nauttimaan uuden sadon antimia!