Neljä ensimmäistä kouluvuottani hiihdin pitkän talvikauden kouluun joka päivä. Neljän kilometrin latuni kulki läpi ihanan, sankan metsän, jossa pitkä naava roikkui kuusten oksilla. Tuiskun jälkeen pimeässä aamussa jouduin tarkkaan katsomaan minkä kiven ja kelon ohi latu-urani kulki. Viimeinen kilometri oli yhteinen luokkakaverin kanssa. Sähkölinjaa pitkin alas jyrkkää mäkeä laskiessa kaaduin joskus niin, että maitopullo, kirjat ja värikynät lentelivät hangelle.

Umpihankihiihto tuli noina lapsuusvuosina tutuksi, rakkaaksikin. Umpihankeen ja joskus isojakin mäkiä laskien olen elämäni latuja sittemmin usein hiihdellyt. Ekoviljelijänä 70-luvun maaseudulla, luonnonsuojeluliikkeessä maanviljelijänä ja vihreässä liikkeessä agronomina.

Kuntapolitiikka oli viimeinen politiikan saareke, josta pysyttelin tarkoituksella poissa 2010-luvun taitteeseen asti. Vuonna 1983 olin jo mukana Hämeen vaalipiirissä Vihreän liiton eduskuntavaaliehdokkaana. Sitten tuli pitkä tauko.

Paluu politiikkaan toi heti luottamustoimia. Olin perustamassa Maaseutu- ja erävihreitä ja toimin pitkään sen hallituksessa. Olin Vihreiden Naisten hallituksessa ja puoluevaltuuskunnassa sekä nyt edelleen puoluehallituksen jäsen. Erityisen antoisaa oli toimia luonnonsuojelu- ja ympäristötyöryhmän puheenjohtajana, kun laadimme uuden ohjelman.

Enää en vuonna 2017 tohtinut kieltäytyä kuntavaaliehdokkuudesta. Kun muita ehdokkaita ei Joutsasta vihreiden listalle löytynyt, arvelin läpimenomahdollisuudet pieniksi. Suuri yllätys oli 180 ääntä ja paikka valtuustossa.

Yhden hengen valtuustoryhmässä ja ensikertalaisena luottamustoimen hoitaminen on ollut ajoittain työllistävää. Pääosin kuitenkin asiat ovat olleet kiinnostavia ja työ tuntunut merkitykselliseltä.

Mutta mitä on jäänyt viivan alle? Mitä olen saanut aikaan?

Ja miksi olen päättänyt lähteä uudelleen ehdolle?

Siitä seuraavassa blogissa ensi viikolla.